Author Archives: Blogin ylläpito

Rajojen asettaminen ja asettuminen ­– Peer Ropen köysi-ilta B-galleriassa

”Et sido köyttä, sidot ihmistä.”
Ceci Ferox

Viime perjantaina olin elämäni ensimmäistä kertaa sidottavana Turun Peer Ropen järjestämässä köysi-illassa, ja heti seuraavana iltana päädyin taas köysiin toisaalla. Shibari eli köysisitominen on kiinnostanut minua jo pidemmän aikaa sekä ilmiönä, estetiikkansa puolesta, että kehollisena kokemuksena, mutten lainkaan osannut odottaa, että saisin siitä näin paljon irti. Sitominen yhdistetään useimmiten hyvin tiiviisti BDSM-kulttuuriin, mutta omalla kohdallani se ei ole se tulokulma, josta käsin itse haluaisin sidontaa ensisijaisesti lähestyä. Peer Ropen työpaja tarjosi turvallisessa ympäristössä kauniisti tilaa muillekin näkökulmille ja lähestymistavoille, mitä arvostin paljon. Myös perusasiat liittyen turvallisuuteen ja vastuuseen käytiin hyvin läpi.

Sidotuksi tuleminen herätti minussa hämmentävän syviä turvallisuuden ja rauhan tunteita, ja paradoksaalista kyllä, tunteen vapaudesta sekä sitomisen aikana, että sen jälkeen. Jälkitilojen voimakkuus tuli myös yllätyksenä. Arvasin etukäteen, että sidotuksi tuleminen voisi olla itselleni hyvin rauhoittava kokemus, mutta kehoni stressitaso laski hätkähdyttävän paljon, ja rauhan ja helpotuksen tunteet olivat voimakkaita. Koin jälkikäteen myös syvää kiintymystä, mikä myös yllätti, koska kokemani sitomistilanteet olivat hyvin rentoja ja spontaaneja. Tunsin kiitollisuutta. Olin saanut lisää tilaa olla. Vaikken itse ole vielä päässyt sitomaan, uskon, että myös toisen ihmisen sitomisen kautta tulee avautumaan paljon itselleni olennaisia asioita rajojen asettumisesta ja asettamisesta. Mistä vastuuni alkaa, ja mihin se loppuu? Miten voin olla toiselle aktiivisesti turvallinen ihminen? Miltä tuntuu ottaa vapaaehtoisesti ja yhteisestä sopimuksesta hetkeksi täysi vastuu toisesta, verrattuna tilanteeseen, jossa kokisin toisen lakkaamatta väkisin sälyttävän harteilleni kaiken vastuun, ja sitä kautta myös vallan?

Viime vuosina olen pohtinut paljon omia perusluottamukseen ja emotionaaliseen läheisyyteen liittyviä pelkojani, ja sitä, miten niihin pääsisi paremmin käsiksi. Intensiivisinkin analyysi tavoittaa kuitenkin vain sanojen, ei kehon tason. Uskon, että useimmilla ihmisillä sekä vaikeat turvattomuuden ja kelpaamattomuuden tunteet, että takaraivossa painava määrätön vastuu ovat haudattuna syvälle ei-kielelliseen. Minusta tuntuu, että sitominen voisi olla itselleni yksi toimiva ja turvallinen väline näiden asioiden tutkimiseen. Verrattuna tavanomaisiin läheisiin ihmissuhteisiin, joissa nämä samat asiat nousevat esiin, tarjoavat köysi välineenä ja sitomisen rituaalinomaisuus turvallista etäisyyttä toiseen, ja toisaalta jo mainittu rajojen asettuminen ja roolien selkeys antaa enemmän tilaa tunnustella, mitä itsessä tapahtuu juuri tässä ja nyt, ilman jatkuvaa vastuunkantoa toisesta ihmisestä. Uskallan suositella kokeilemista ainakin kaikille kaltaisilleni helposti ahdistuville, syyllisyydentuntoisille ja muille, jotka jossain takaraivossa tuntevat aina olevansa vastuussa ihan kaikesta. <3″

J.E.S.

 

Aktivismista ja Pridestä

Aktivismin ja Priden yhteys on varmasti kaikille tuttu asia. Pride on lähtökohtaisesta jopa anarkistiseen aktivismiin perustuva ilmiö. Ilmiö, jonka liikkeelle sysänneet henkilöt joutuivat toimintansa vuoksi raa’an väkivallan ja entistä voimakkaamman syrjinnän kohteeksi. Stonewallin tapahtumista on 48 vuotta – 48 vuotta, joiden aikana Pride on kasvanut, muokkautunut ja laajentunut globaaliksi ilmiöksi. Pride on kuitenkin alkujaan mielenilmaus ja juuriltaan poliittinen sekä aktivismiin nojaava.

Priden luonteeseen on miltei aina kuulunut tietynlainen karnevalismi. Tässä kohtaa on olennaista tiedostaa mihin historialliseen jatkumoon tämä karnevalismi sijoittuu. Samoin on olennaista ymmärtää mitä karnevalisoinnilla tehdään. Olen muutaman päivän aikana lukenut erilaisia Turun Prideä kritisoivia kirjoituksia, joissa on tartuttu sekä Turun Priden poliittisuuteen että pienempiin järjestelyihin liittyviin yksityiskohtiin. Hyvin usein tämän kritiikin takaa on luettavissa historiaton näkemys Priden luonteesta juhlana ja karnevaalina. Historiattomuudella en todellakaan tässä tarkoita sitä, ettei Pride-liikehdinnän historiaa tunnettaisi. Ei tietenkään. Historiattomuudella tarkoitan tässä sitä, miten karnevalisointia (riehakkuutta, iloa ja juhlaa) keinona ei lueta sen historiallisessa kontekstissa.

Antropologian ja historiallisen tutkimuksen parissa karnevaaliperinnettä on tutkittu ja tulkittu monin tavoin. Keskeistä monille näistä teorioista on ajatus siitä, miten karnevaali on keino tehdä näkyväksi asioita. On kyse sitten ruumiillisuuden korostamisesta ennen paastoon laskeutumista, sosiaalisia normeja uhkaavien voimien vapauttamisesta, yhteiskunnallisen muutoksen merkitsemisestä tai erilaisten tiettyjä ryhmiä koskevien epäkohtien ja konfliktien nostamisesta julkisuuteen. Karnevaali ei ole kuitenkaan pelkkä juhla, jossa normatiivisuus ja rakenteet tehdään näkyviksi kääntämällä ne ylösalaisin. Karnevaali on askel, jossa näkyväksi tekemisellä osoitetaan näiden normatiivisten rakenteiden purkamisen tarve. Karnevalisointi on aina jollain asteella poliittista.

Karnevalisointiin kuuluva riehakkuus, juhla ja ilo ovat keinoja, joilla tietty aika ja tila merkitään erotetuksi ”tavanomaisesta” ja ”arjesta”. Se on joskus jopa röyhkeä huuto ja performanssi, jossa ne kenellä ei ole mahdollisuuksia käyttää valtaa itseään koskevissa asioissa ottavat julkisen tilan haltuun itse määrittelemillään keinoilla. Kulkue valtaa kadut ja puistot. Hetken syksyä kohti etenevä kaupunki räjähtää väreihin. Ihmiset kulkueessa ja puistojuhlassa laulavat, tanssivat, nauravat ja ottavat sen tilan, jota arjessa ei heille anneta.

Yksinkertaistetusti sanoen, karnevalisointi on äänen antamista niille, joiden ääni ei muutoin kuulu. Tässä kohtaa on olennaista ymmärtää myös se, että aktivismi, poliittisuus, ilo, juhlinta ja ylpeys olla juuri sellainen ihminen kuin on eivät poissulje toisiaan. Pride ilmiönä rakentuu solidaarisuuden periaatteelle, jossa marginalisoitujen ryhmien välille ei rakennu rajalinjoja vaan ryhmien välillä vallitsee ymmärrys siitä, miten jotain tiettyä ryhmää koskevan epäkohdan korjaaminen edistää kokonaisuudessa kaikkien marginalisoitujen ryhmien asemaa. Tämä on syy miksi minä osallistun Prideille. Tämä on syy miksi minä olen aktivisti. Poliittinen, naurava, tanssiva ja glitteriin peittynyt aktivisti.

– Anna Haapalainen

Turvassa kehossa

It was about someone who had floated away from home, and had awful experiences, and now found her way back home again. And everybody was marvelously happy and going to have a cup of tea.  (Moominsummer madness, Tove Jansson)

Keitän kupin teetä. Pride-viikko on tarjonnut monia paluumatkoja omaan kehoon.

Hyväksyntä moniulotteisuudelle vaivaa joitakin, jotka haluavat pitää kiinni siitä, että ”niitä on kaksi”. Kehossa olemisen identiteettejä saattaa kuitenkin olla juuri niin monta kuin on ihmistäkin.

Seuraavana yönä kuningas ja kuningatar menivät taas katsomaan unissansa heittelehtivää ja piiskuttavaa prinsessaa- Tytön selästä kasvoi nyt kahdesta kohden vähäinen kimppu untuvaisia höyheniä. Kuningatar purskahti itkuun. -Hm, kuningas sanoi ja solmi mietteissään yömyssynsä hiipan umpisolmuun. -Arvelen jotakin, mutta odottakaamme huomiseen. 

Rajat ja pinnat mahdollistavat koskettumisen. On hienoa, ettemme ole vain yksi ja on hienoa, että herätämme toisissamme tunteita. Kulmikkuutta, rosoja, pehmentymistä ja lämpöä- tunteet ovat kiinni materiassa, kehollisia tapahtumia. Jokaisessa tunteessa hengitys on omanlaisensa. Asento muuttuu auki tai kiinni, lihakset jännittyvät ja rentoutuvat. Hermosto kiikuttaa viestejä muuttuneesta tilanteesta ja niihin vastataan uusilla tunteilla, jotka…

Katkaisen kierteen, vaihdan suuntaa. Päätän itse, annan uuden mahdollisuuden kokea jotain toisin, uusia hermostollisia suuntia… Syvä hengitys sisään ja ulos. Yksikin tekee muutoksen. Keho ymmärtää vapaata hengitystä ja liikettä.

”Kuninkaantytär nousi vuoteesta hymyillen, venytteli käsiään, tunnusteli uusia siipiään, räpisteli niitä ja liikutteli hiljaa niin että makuuhuoneen verhot leyhyivät.”

Kehon kanssa täytyisi saada olla hyvin hyvin hyvin vapaa. Hyvin ja hyvyydessä.

”Tämän jälkeen kuningatar rakennutti maailman kauneimman lintuhäkin. Olkoon siellä, kun kerran haluaa olla lintu, mietti kuningatar. Häkki taottiin kullasta ja hopeasta, siinä oli krumeluureja ja jadehelmiä ja norsunluukoristeita, sen sisällä oli kiikkuja ja alabasterisia juoma-altaita. Kaiken kaikkiaan se oli pienen salin kokoinen. Mutta ei prinsessa häkissä viihtynyt, lenteli vain.”

Miten paljon tilaa saa viedä, minkä mallisena muodostelmana atomien sopii pyörähdellä. Kuka saa kosketella ketä ja missä? Entä nauraminen, saako huvikseen? Ja missä saa huutaa ilman, että kukaan pelästyy tai pelastaa?Kehollinen koskemattomuus ja itsemäärämisoikeus on lähtökohta sille, että kehollisena on hyvä olla. Sen vuoksi ei ole ollenkaan yhdentekevää, millainen kyltti vessan ovessa on tai miten sinua puhutellaan. On väärin sille lapselle, joka joskus oppi, ettei valehtelusta tule hyvä olo, jos aikuisena pitää elää ei-totta. Monesti vessan edessä tekisi mieli vaihtaa kolmiohameeseen, että toimisi piruuttaankin sääntöjen mukaan.

Moni sanoo olevansa jotain muuta kun mitä todellisuudessa on, siksi ettei jaksa aina selitellä tai ei ole kiva olla ”hankala”. Voi sanoa olevansa biseksuaali, vaikka oikeasti olisi pan, sillä bi- termi on tutumpi. Voi sanoa olevansa mies/nainen vaikka olisi sekä että tai jotain muuta.Voi luopua helppoa hengitystä ja kehollista tyytyväisyyttä ja terveyttä lisäävistä asioista siksi ettei jaksa, mutta ei keho sellaisesta tykkää.

Siksi tarvitaan yhteisöä. Yhteisö tekee työtä, ettei tarvitse jaksaa yksin. Kun itse ei jaksa, joku muu ottaa kopin.

 

Hanna Dufva

Kirjallisuutta:
Kursiivit tekstissä: Kuninkaantyttären siivet, Kaarina Helakisa.

Ajatusten pohjana Priden tapahtuminen ohella: The body keeps the score, Mind, brain and body in the transformation of Trauma, Bessel Van Der Kolk

 

 

 

Rakas päiväkirja, oon täällä!

 

Kaappi irti! -tarinaklubi, maanantaina 21.8.2017, kello 20–22.30, Bar Kuka, Linnankatu 17

Rakas päiväkirja, oon täällä!

Elokuinen ilta on sitä mitä se lupaakin olla. Hämärä tulee nopeasti, mutta ilma on lämmintä ja kosteaa. Bar Kukan Kaappi Irti -tarinaklubilla pöydät täyttyvät ja lasien pinnoille tiivistyy vesipisaroita. Tilaamani taco-sipsit murenevat ja sylissäni on pian keko suolaisia murusia. Juon kahvin, juon colan, juon veden ja lopulta yhden oluen. Näin monta juomaa menee tarinoita kuunnellessa.

Tarinaklubin ideana on kertoa tarinoita elämästä. Tarinat voivat olla otteita vanhoista päiväkirjoista, varta vasten tapahtumaa varten kirjoitettua tekstiä, runoja ja proosaa pöytälaatikosta, laulua, musiikkia, mitä vain. Tarinaklubilla on teema ja tällä kertaa se on sateenkaareva.

Yhdessä tarinassa ihastutaan, rakastutaan ja lopulta erotaan kaikella yläasteikäisen voimalla ja halulla. Toisessa tarinassa kaapista tullaan ulos moneen kertaan: eri ihmisille, eri tavoin, eri paikoissa. Sitten on se tarina, jossa löydetään itsensä toisen kosketuksessa. On se tarina, jossa oli se yksi, jolle ei uskaltanut sanoa, että on ihastunut. Ei. Eivät ne ole eri tarinoita, vaikka ovatkin jokaiselle kirjoittajalleen omia ja henkilökohtaisia. Ne ovat samaa tarinaa. Niiden samanlaisuus on siinä miten nämä eri tarinat herättävät muistoja kuulijoissa. Se on tunnistamisen hetki. ”Minäkin!” tai ”En koskaan uskaltanut ja nyt kaduttaa.” Tulimmeko tänne kuulemaan itsestämme?

Tarinaklubin voima ja viehätys on siinä miten toisten ihmisten muistot ja kokemukset ovat samalla kertaa sekä vieraita että tuttuja. Monet äärimmäisen pienet ja henkilökohtaiset kertomukset muuttuvat lavalla kerrottuina suuremmaksi, jollain tavalla yleisemmäksi. Samalla kuitenkin tarinoiden henkilökohtaisuus luo illuusion siitä, että juuri sinulle uskoudutaan – kerrotaan salaisuuksia. Tämä yhdistelmä tunnistettavuutta, jaettavuutta, henkilökohtaisuutta ja salaisuuksia on vetoavaa. Se herättää tunteita.

Nauran. Liikutun. Hymyilen. Muistan. Kun tarinat alkavat, seuraan herkeämättä. Pääsen kertojan päiväkirjaan, bussimatkalle, kouluun, ostoskeskuksiin. Pääsen vierailemaan kertojien johdattamana omissa muistoissani. Pyörin hetken tukahduttavassa teini-iän häpeässä ja seuraavaksi katson teini-ikäistä itseäni sekä tarinan teini-ikäistä kertojaa etäältä lempeydellä. Kadehdin vähän. Silloin kaikki oli niin ehdotonta.

Konsepti on nerokas. Kukapa ei olisi kiinnostunut kuulemaan elämänmakuisia anekdootteja illan hämärässä? Vaikka uteliaisuus, ja uteliaisuus ei ole negatiivinen ominaisuus, ajaisikin kuulijat paikalle, niin todellinen koukuttavuus syntyy juuri tunteiden ja muistojen kehästä.

Kävelen kotiin ja alan jo kehitellä ”omaa tarinaani”. Se on oma ja henkilökohtainen, mutta se on myös samanlainen kuin muut tarinat. En kaiva takkia kassista, koska haluan elokuisen yötuulen kuivattavan naurussa nousseen hien iholleni.

Anna Haapalainen

 

Kuva: Anonyymi

Pervokävely, sateenkaarihistorian havinaa

Pervokävelyllä jalkauduttiin maanantaina Turun keskustaan tutustumaan kaupungin sateenkaarihistorian olennaisimpiin paikkoihin. Esiin nousi myös pala Turun seudun Seta ry:n järjestämän Vinokino-elokuvafestivaalin ja sen edeltäjän, Pervoplanetin historiaa. Näin Humalistonkadulla sijainneessa Domino-teatterissa järjestettyjä elokuvafestivaaleja muistelee yksi Pervokävelyn vetäjistä, Risto Mikkonen:

”Tässä selkäni takana toimi vuosia legendaarinen elokuvateatteri Domino, jossa järjestettiin näitä homo- ja lesboelokuvafestivaaleja esimerkiksi nimillä Pervoplanet ja Vinokino. Yksi tällainen henkilökohtainen muisto näistä leffafestareista: Vaikka tämä Turun festivaali oli pieni ja köyhä, niin silti me saatiin aika hyvää kansainvälistä mainetta, ja sen seurauksena yksi merkittävä Hollywood-ohjaaja antoi meille rahtikuluja vastaan katsottavaksi tällaisen elokuvan kuin Even Cowgirls Get the Blues. Se elokuva oli sellainen lesbinen cowboyelokuva, ja ohjaaja taisi olla Gus Van Saint, pääosassa Uma Thurman. Elokuvalla oli kaikki menestyselokuvan mahdollisuudet, nimekäs ohjaaja, nimekkäät näyttelijät, ja ideakin oli loistava, mutta se jäi sitten kuitenkin pois kaupallisesta levityksestä. Sinä oli sellainen ihmeellinen juonenmutka, että että tällä pääosan esittäjällä oli epätavallisen suuri peukaloimplantti. Mulla on jäänyt mieleen se esitys, se oli yksi perversseimmästä päästä se elokuva, ja taas kerran saatiin Dominon katsomo täyteen. Domino on antanut minulle sellaisia hyviä kokemuksia elokuvissa käymisestä, ja siitä, kuinka me saatiin ihmisiä yhteen.”

Jos missasit tämän suositun ja kiehtovan sukelluksen historian havinaan, sinun kannattaa etsiä käsiisi esimerkiksi Tarja Hautasen kulttuurihistorian opinnäytetyöhön pohjautuva kirja Yksityistilaisuus, joka kulki mukana myös Pervokävelyllä. Risto Mikkonen kuvailee kirjaa näin:

R.M: ”Tämäkin on kirja, jonka arvo tuntuu vuosien mittaan vain kasvavan. Silloin kun tämä ilmestyi, kaikki nämä jutut olivat niin normaaleja ja jokapäiväisiä, ettei sitä tullut ajatelleeksi.”

J.E.S: ”…Aivan; juuri sellaista perinnettä, mitä ei sitten kukaan välttämättä olisi ehkä tullut keränneeksi.”

R.M: ”Niin, että kun puhutaan mikrohistoriasta, niin tämä on mikrohistoriaa parhaimmillaan, eli tätä paikallista homo- ja lesbohistoriaa. Tarja Hautanenhan itse oli aktivisti kanssa silloin, Tarja Hautanen oli homoglobiinin ensimmäinen puheenjohtaja ja perustaja, ja silloin oltiin samoihin aikoihin tuolla [Setan] toimistolla myös töissä.”

Kirja löytyy luettavaksi esimerkiksi Turun kaupungin kirjastosta, sekä Turun Setan toimistolta Eerikinkadulta.

 

Pervokävely 21.8. oli osa Turku Priden ohjelmaa, ja sen vetäjinä toimivat Risto Mikkonen, Tom Linkinen ja Erkki Lietzén.

-J.E.S

 

Mad Pride

16.8. Mad Pride

Mielenterveysyhdistys ITU ry:n järjestämä tapahtuma, katufestarit & kulkue

Jossain vaiheessa ihminen kai tutustuessaan toiseen ihmiseen kertoo, jos kamppailee mielenterveyshaasteiden kanssa. Miksi mielenterveyden kanssa tullaan ulos kaapista? Monestakin syystä (vastaan itse itselleni!). Haaste/sairaus voi viedä aikaa, vaatia erityisiä järjestyksiä päivärytmiin ja muihin elämäntapoihin, ja sama kuin sukupuoli- ja seksuaali-identiteetin kanssa, yhteiskunta ei ole ihan vielä tottunut puhumaan asioista rennosti ääneen. Kun itsestään kertoo, on kai pieni pelko siitä, miten toinen tietoon suhtautuu. Omana itsenään hyväksytyksi tuleminen on valtavan tärkeää. On tietysti tärkeää tulla hyväksytyksi läheisille ja yhteisöön, ei olla marginaalissa vaan päätekstissä samassa tarinassa muiden kanssa omana ihmeellisenä yksilönä. Mad Pride pakkasi riehakkaan rohkeasti monia mielenterveyden perustarpeita muutamaan tuntiin: ruokaa, musiikkia, yhdessä leikkimistä (katuliidut ja koristautuminen!), hengittämistä (minijoogahetki!) ja avoimia keskusteluita.

-H.P.