Rakas päiväkirja, oon täällä!

 

Kaappi irti! -tarinaklubi, maanantaina 21.8.2017, kello 20–22.30, Bar Kuka, Linnankatu 17

Rakas päiväkirja, oon täällä!

Elokuinen ilta on sitä mitä se lupaakin olla. Hämärä tulee nopeasti, mutta ilma on lämmintä ja kosteaa. Bar Kukan Kaappi Irti -tarinaklubilla pöydät täyttyvät ja lasien pinnoille tiivistyy vesipisaroita. Tilaamani taco-sipsit murenevat ja sylissäni on pian keko suolaisia murusia. Juon kahvin, juon colan, juon veden ja lopulta yhden oluen. Näin monta juomaa menee tarinoita kuunnellessa.

Tarinaklubin ideana on kertoa tarinoita elämästä. Tarinat voivat olla otteita vanhoista päiväkirjoista, varta vasten tapahtumaa varten kirjoitettua tekstiä, runoja ja proosaa pöytälaatikosta, laulua, musiikkia, mitä vain. Tarinaklubilla on teema ja tällä kertaa se on sateenkaareva.

Yhdessä tarinassa ihastutaan, rakastutaan ja lopulta erotaan kaikella yläasteikäisen voimalla ja halulla. Toisessa tarinassa kaapista tullaan ulos moneen kertaan: eri ihmisille, eri tavoin, eri paikoissa. Sitten on se tarina, jossa löydetään itsensä toisen kosketuksessa. On se tarina, jossa oli se yksi, jolle ei uskaltanut sanoa, että on ihastunut. Ei. Eivät ne ole eri tarinoita, vaikka ovatkin jokaiselle kirjoittajalleen omia ja henkilökohtaisia. Ne ovat samaa tarinaa. Niiden samanlaisuus on siinä miten nämä eri tarinat herättävät muistoja kuulijoissa. Se on tunnistamisen hetki. ”Minäkin!” tai ”En koskaan uskaltanut ja nyt kaduttaa.” Tulimmeko tänne kuulemaan itsestämme?

Tarinaklubin voima ja viehätys on siinä miten toisten ihmisten muistot ja kokemukset ovat samalla kertaa sekä vieraita että tuttuja. Monet äärimmäisen pienet ja henkilökohtaiset kertomukset muuttuvat lavalla kerrottuina suuremmaksi, jollain tavalla yleisemmäksi. Samalla kuitenkin tarinoiden henkilökohtaisuus luo illuusion siitä, että juuri sinulle uskoudutaan – kerrotaan salaisuuksia. Tämä yhdistelmä tunnistettavuutta, jaettavuutta, henkilökohtaisuutta ja salaisuuksia on vetoavaa. Se herättää tunteita.

Nauran. Liikutun. Hymyilen. Muistan. Kun tarinat alkavat, seuraan herkeämättä. Pääsen kertojan päiväkirjaan, bussimatkalle, kouluun, ostoskeskuksiin. Pääsen vierailemaan kertojien johdattamana omissa muistoissani. Pyörin hetken tukahduttavassa teini-iän häpeässä ja seuraavaksi katson teini-ikäistä itseäni sekä tarinan teini-ikäistä kertojaa etäältä lempeydellä. Kadehdin vähän. Silloin kaikki oli niin ehdotonta.

Konsepti on nerokas. Kukapa ei olisi kiinnostunut kuulemaan elämänmakuisia anekdootteja illan hämärässä? Vaikka uteliaisuus, ja uteliaisuus ei ole negatiivinen ominaisuus, ajaisikin kuulijat paikalle, niin todellinen koukuttavuus syntyy juuri tunteiden ja muistojen kehästä.

Kävelen kotiin ja alan jo kehitellä ”omaa tarinaani”. Se on oma ja henkilökohtainen, mutta se on myös samanlainen kuin muut tarinat. En kaiva takkia kassista, koska haluan elokuisen yötuulen kuivattavan naurussa nousseen hien iholleni.

Anna Haapalainen

 

Kuva: Anonyymi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *